Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, soi, sana kultainen
|
|  Yüklə 28 Kb.
|
MAAMMEA E A D A E7 A Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, soi, sana kultainen. E A D A E A D A Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, rantaa rakkaampaa, E A D A E7 A kuin kotimaa tää pohjoinen, maa kallis isien. On maamme köyhä, siksi jää, jos kultaa kaivannet. Sen vieras kyllä hylkäjää, mut meille kallein maa on tää, sen salot, saaret, manteret ne meist on kultaiset. Ovatpa meille rakkahat koskemme kuohuineen, ikuisten honkain huminat, täht´yömme, kesät kirkkahat, kaikk´kuvineen ja lauluineen mi painui sydämeen. Täss auroin, miekoin, miettehin isämme sotivat, kum päivä piili pilvihin tai loisti onnen paistehin, täss Suomen kansan vaikeimmat he vaivat kokivat. Tään kansan taistelut ken voi ne kertoella, ken? Kun sota laaksoissamme soi, ja halla näläntuskan toi, ken mittasi sen hurmehen ja kärsimykset sen? Täss on sen veri virrannut hyväksi meidänkin, täss iloaan on nauttinut ja murheitansa huokaillut se kansa, jolle muinaisin kuormamme pantihin. Tääll´olo meill on verraton ja kaikki suotuisaa, vaikk onni mikä tulkohon, maa isänmaa se meillä on. Mi maailmass on armaampaa ja mikä kallimpaa? Ja tässä, täss´ on tämä maa, sen näkee silmämme. me kättä voimme ojentaa ja vettä rantaa osoittaa ja sanoa: kas tuoss´ on se, maa armas isäimme. Jos loistoon meitä saatettais vaikk´ kultapilvihin, mis itkien ei huoattais, vaan tärkein riemun sielu sais, ois tähän köyhään kotihin haluamme kuitenkin. Totuuden, runon kotimaa maa tuhatjärvinen miss´ elämämme suojan saa, sa muistojen, sa toivon maa, ain ollos, onnees tyytyen, vapaa ja iloinen. A E A D A E7 A Sun kukoistukses kuorestaan se kerran puhkeaa, E A D A E A D A viel lempemme saa nousemaan sun toivos, riemus loistossaan, E A D A E7 A ja kerran, laulus synnyinmaa korkeemman kaiun saa |